Minun burnoutini - osa 2

ämä kirjoitus ei käsittele ilmiötä tai oppia markkinoinnista. Tämä kirjoitus saa paikkansa markkinoijien kanavassa, sillä useat alallamme painivat jaksamisen haasteiden kanssa. Monella meillä on ollut sairaslomaa, tai juuri olemme sairaslomalla, koska me menetimme toimintakykymme.  Tämä kirjoitus ei ole lääketieteellinen. Tämä on puhtaasti minun kokemukseni ja kädenojennus kaikille niille, jotka juuri nyt kaipaavat vertaistukea.     

Loppuvuosi jonka elän tunteella.

On maanantai ja matkustan vielä nupullaan olevan työviikon ensimmäistä työmatkaa metrossa kohti keskustaa. Mietin mielessäni elämääni tasan vuosi sitten. Koko syksy ja talvikausi on sumua. Muistan joitakin yksittäisiä tunteita, aivan erityisen iloisia ja aivan erityisen surullisia välähdyksiä lähinnä kehollisesti, mutta muuta en muista. En oikein edes muista mistä  nuo tunteet ovat syntyneet.

Yleensä minulla on tarkka muisti ja saan siirrettyä itseni todella vahvasti tilanteisiin vuosienkin päähän. Muistan hämmästyttävän usein nyansseja keskusteluista, toisten vaatteet, miljöön ja jos ruoka on liittynyt tapahtumaan, niin ruuasta jopa tuoksuja.  Nyt siirtymä mielessäni vain 12 kk:n taakse on mahdottomuus.

Alan tunteelliseksi Lauttasaaren kaikuessa metron kuulutuksena, ja vedän useamman kerran syvään henkeä. Tunnen olevani niin läsnä tässä maanantai aamussa, että melkein haluaisin halata vieressä istuvaa työmatkalaista. Minun sisälläni on valoisaa ja harmaus, sumu ja loputon tihkusade on nyt vain ulkoista. Tuntuu kuin haluaisin elää nyt tämän loppuvuoden nauttien kaikesta, juuri eniten kaikesta tavallisesta iloiten, koska minulle viime vuoden loppuvuotta ei muistoissani ole.  

Hätkähdyksiä ja epäilyä.

Keskiviikkona torkutan herätyskelloa. En vielä jaksaisi nousta. Painaessani toista kertaa torkkua mieleeni hyökkää ajatusten kyhäelmä joka valpastuttaa minut oitis. Olen todella hereillä, kun teen itsetutkiskelua: mistä tämä aamun väsymys johtuu?

Eilen kesken palaverin unohdin aivan tavallisen sanan ja viikonloppuna kauppalistalta jäi ostamatta veskipaperi, vaikka se lapussa lukikin. Olenko siis väsynyt vai väsynyt?
Syön edelleen alkuvuodesta saamaani lääkitystä. Lääkäri suositteli sen käyttöä vähintään 12 kk – 18 kk ajan. Välillä huomaan jännittäväni tulevaa, mitä jos selviää että lääke pitää minut kunnossa ja en olekaan saanut itseäni oikeasti parantumaan. Kun lääke loppuu, niin mitä tulee tapahtumaan?

Tämän syksyn aikana olen sallinut itselleni aikaisempaa paremmin tylsyyden hetkiä. Opetellut laittamaan kokonaan pois päältä tekniikkaa joka imee minua puoleensa. Olen jäänyt tekemään ei mitään, vaikka maailma kutsuu, ja osannut jo aavistuksen paremmin rauhoittua paikoilleni. Teen edelleen silti paljon, mutta aika hyvin osaan pitää itselleni antamasta lupauksesta kiinni tehdä rennommin. Tekeminen myös tuntuu hyvältä. Koen iloa ja onnistumisen tunteita. Epäonnistumisten kohdalla asioiden mittakaavat eivät vääristy. Työn positiivinen imu niin palkkatyötä, kuin harrastuksia ajatellen, on selkeä. Ja läheltä pidetään minusta huolta – niin perhe, työyhteisöni, ystäväni ja arvokkaat burnout vertaistukiverkostot, joiden kanssa ajatusten vaihto tekee kerta kerran jälkeen niin hyvää. Yhdessä olemme puineet myös burnoutin akuuteimman vaiheen jälkeen tapahtuvaa haavoittuvuutta, jännittyneisyyttä ja surua siitä, että nykytiedon mukaan meissä on tapahtunut peruuttamaton muutos.

Burnout jättää jäljen jokaiseen sen läpikäyneeseen. Pitkittynyt stressi muokkaa aivoja. On myös helpompi sairastua burnoutiin uudestaan sen kerran koettuaan. Olen keksinyt itselleni sairaudesta vertauksen, joka muistuttaa tarkkailemaan omaa oloani. ”Burnout on kuin alkoholismi. Se on läsnä aina ja siitä ei koskaan täysin parane.”  

Minun rajani.

Perjantaina taputan itseäni selkään. Mukava, tehokas ja tuottoisa työviikko on takana. Nelipäiväisyys takaa minulle mahtavan kolmipäiväisen viikonlopun. Se on henkireikäni, jota arvostan suuresti. Olen laittanut edellisenä iltana tiimin slack-kanavalle viikonloppumoikat, ja asettanut oman tilini horrostilaan. Viestit minulle tulevat läpi vasta maanantaina. Välillä unohdan tämän asetuksen päälle laittamisen ja lukaisen viestejä, vaikka ei tarvitsisi. Tosin silloin saatan saada ”Marica pois täältä, hus hus!” -viestejä. Rajat ja rakkaus – niitä minun pitää rakentaa ja vaalia ihan itselleni.

Olen äärimmäisen hyvä antamaan neuvoja toisille, ja kannustamaan itsestä huolen pitämiseen, mutta kun katson peiliin ja annan samat neuvot siellä näkyvälle tyypille, ne samat neuvot kaikuvat kuuroille korville. Ihme luupää on siellä toisinaan vastassa.  On vaade, että pitäisi olla ajan tasalla kaikesta 24/7.

Tietotulva on ihan mahdoton. Siksi olen (päivästä riippuen hyvällä tai huonolla omallatunnolla) luovuttanut. En millään voi pysyä kaikesta kartalla ja se on ihan okei. En ole super urheilija, mutta sen verran fyysisestä rasituksesta tiedän, että sen jälkeen kuuluu palautua. Kognitiivisten ponnistusten jälkeen lepoa tulisi antaa myös mielelle. On osin itsetutkiskelusta kiinni, mitä lepo kulloinkin parhaimmillaan on korvienvälin lihakselle. Moni uupumusta tutkinut taho sanoo, että ihmisten pitäisi itse oppia asettamaan rajansa paremmin. Onneksi samat tahot myös peräänkuuluttavat, että jaksamisen haasteiden kanssa ei voida jättää ihmisiä yksin.

Kun joka 4. työssäkäyvä kokee eriasteisia uupumisen oireita ei enää olla tilassa, jossa vastuuta voidaan vierittää taas lisää, ja vain, yksilölle itselleen.  Mitä tulee minun rajoihini, niin koen että oman mielen tonttini ympärille on kohtalaisen hyvät aidat tuloillaan. Aidan materiaalin valinta on kuitenkin vielä kesken ja lopullinen luomus hakee muotoaan. Betonia aitani ei ole, sillä se heiluu kyllä toisinaan tuulessa, ja joissain kohdin aita silloin tällöin vähän liikkuu paikoiltaan. Ehkä se on metsäkävelyiltä löytyneistä erilaisista risuista ja isommista puunkappaleista syntynyt kyhäelmä. Sellainen, jota aika ajoin paikkailen uusilla keppilöydöksillä, ja johon rakennusmateriaalia saan myös toisten tuomina tuliaisina. Sellaisia tuliaisia ovat vertaiskeskustelut jaksamisen aiheen ympäriltä, palaute jota sain edellisestä kirjoituksestani ja lähipiirin ymmärrys sille, että välillä rakennusmateriaalituliaisia kannattaa tuoda, ihan varmuudenkin vuoksi.

Kiitos teille kaikille talkooavusta aitani kanssa. Rakentaminen jatkuu.  Lue myös: Minun burnoutini kirjoituksen 1. osa

Kirjoittaja opettelee yhä edelleen jaksamisen rajoja ja ajatusta, että hän kelpaa, vaikka sanoo asioihin ei, ja tekee hommansa myös hyvällä tavalla rennommin. Hän on luvannut itselleen kuunnella kehoaan tarkemmin ja ottaa uupumuksen merkit tosissaan. Tässä kaikessa häntä saa auttaa – opetellaan yhdessä – eikä piilotella asioita.